Kirkossa

Tahvo istui sinä iltana perimmäisellä penkkirivillä, paalupaikalla, aivan varauloskäytävän tuntumassa. Kaiken varalta. Hänen pelkonsa oli kuitenkin turha, sillä tästä tilaisuudesta hän ei tulisi löytämään mitään sellaista, joka voisi aiheuttaa pakokauhua.
 
Mikä sai Tahvon itsesuojeluvaiston jännittymään näin äärimmilleen? Hänellä kummitteli mielessä eräs taannoinen hihhulikokous, jossa osallistujat intaantuivat loihtimaan ilmoille sangen sekasortoisen tunnelman. Siitä Tahvo ei pitänyt. Se oli hänestä hyvin pelottavaa ja outoa. Alkoipa hän epäillä, että porukan järjenvalo oli lopullisesti jättänyt heidät oman onnensa nojaan. 
 
 
Koristeelliset kristallikruunut loivat lämpimän tunnelman Kurikan avaraan, kauniiseen kirkkosaliin. Tämä sai Tahvon mielenrauhan palaamaan takaisin hänen luokseen.
Paikallinen pappi toivotti yleisön tervetulleeksi tilaisuuteen. Pappi käytti yllättävän vähän aikaa puheenvuoroonsa, sillä hän halusi antaa enemmän tilaa illan muille esiintyjille. 
 
 
Illan pääpuhuja, evankelista Elina Heinonen Kansan Raamattuseurasta, saikin paljon tilaa, mikä olikin varsin aiheellista hänen majesteetillisen hahmonsa ja paino-ongelmansa huomioon ottaen. Vaikka tosiasiassa ei hänellä mitään paino-ongelmaa ollut. Oli vain pituusongelma. Painoindeksin mukaan hänen pitäisi olla kolme metriä viisikymmentä senttiä pitkä. Tämän mahtavan olemuksensa hän selitti juontuvan lukuisista vaivoistaan ja sairauksistaan.
 
 
Gospelmuusikko Pekka Simojoki konsertoi kirkkoillassa. Hän esitti tuoreelta Etelänristi-albumiltaan muun muassa laulun Yhdeksänkymmentä Yhdeksän. Se kertoo sadasta lampaasta, joista yksi ei ollut eksyksissä. Muut yhdeksänkymmentäyhdeksän olivat eksyneet mieron tielle:
"Yksi lammas on tallella tarhassa, toiset ulkona hajallaan...yksi lammas on lämmössä nuotion, syö ruohonsa vihreän, mutta eikö se huoleta ketään missä ovat ne yhdeksänkymmentäyhdeksän?"
 
Miten mahtaa käydä sille yhdelle ainoalle? Lähteekö sekin ennen pitkää lätkimään laumasta?
 
Kohteliaana herrasmiehenä Simojoki avitti Heinoskan lavalle. Heinoskan polvissa näet oli murtumia, joten jaloittelu ei sujunut enää niinkuin nuorempana. Sitäpaitsi olihan hänellä ikääkin jo kuuskytseitsemän ajast´aikaa, vaikkei sitä olisi aivan kohta ensi vilkaisulla hoksannutkaan.
 
 Pekka Simojoki kuuntelee Heinoskan räiskyvää savolaishuumoria.
 
Heinoska kertoeli myrskyisästä avioliittotaipaleestaan Heinosen kanssa hersyvän savolaishuumorin höystämänä. Hervoton huumori pitikin heidän natisevan avioliittolaivansa koossa, niin ettei se hajonnut pirstaleiksi elämän tyrskyissä.
Eräänä päivänä Heinoskan mittaa tuli täyteen. Hän pakkasi kapsäkkinsä ja oli juuri poistumaisillaan, kun mies tuli hänen luokseen tiedustelemaan minne tämä oli matkalla.
Itkun sekaisesti tämä vaivoin sai sanottua, että äidin luo on menossa. Silloin Heinonen hätääntyi, katsoi vaimoaan epäuskoisena ja lausui: mutta ethän sinä nyt voi lähteä. Naapurit ovat hankkineet neljä kiloa muikkuja. Meidän pitäisi mennä niitä grillaamaan heidän kanssaan illalla. Jos sinä nyt lähdet, muikut menevät pilalle.
Heinoska ratkesi nauramaan ja totesi: hyvänen aika, enhän minä voi naurussa suin lähteä matkoihini.
Ja niin heidän yhteinen matkansa jatkui myrskytuulten myllerryksistä huolimatta.
 
Tahvo yritti harhailevin katsein keksiä, kuka on Heinoskan taistelupari. Eräs aurinkoinen, charmikas herrasmies hääräsi kirjapöydän takana kirkon perällä. Mutta eihän Tahvo osannut häntä tunnistaa Heinoskan puolisoksi, sillä hän oli vetänyt Heinoskan puheesta sellaisen johtopäätöksen, että tämän aviosiipan täytyy olla varsin kärsineen ja nuutuneen oloinen.
 
Seurasi loppuhartauden aika. Syvä hiljaisuus laskeutui kirkkosaliin. Tahvo odotti vanhasta tottumuksesta näkevänsä ympärillään jäykkiä kasvoja, synkkänä harittavia silmiä ja rypistyneitä kulmia, sellaista kuin väki olisi juuri valmistautumassa syömään jonkun elävältä. Mutta hiljaisuudessa ei ollut mitään painostavaa. Se oli kuin raikas ujo tuulenvire peilityvenen lammen pinnalla.
 
Juontaja päätti illan lyhyeen rukoukseen, toivotti kirkkoväelle hyvää kotimatkaa ja ohimennen ilman turhia eleitä muistutti mahdollisuudesta tulla kirkon alttarille siunattavaksi.
Yllättävän moni noudattikin kutsua ja kansoitti kirkon alttarin.