Kadonneen kirkollisen selkärangan arvoitus

Jouluaattona, tarkalleen ottaen siinä vaiheessa kun päivä hämärtyy illaksi ja kaikkein tummin pilvi lipuu kuun eteen, avautuu eräänlainen musta aukko ammolleen lähistöllä. Se uhkaa vastustamattomasti nielaista kurimuksiinsa jokavuotiseen jouludepressioon taipuvaisen.
 
Kauhukseni tajusin, että meikämannekin on taas vaihteeksi tuon ammottavan kuilun partaalla. Sen salakavala vetovoima olisi kohta temmannut minut mukaansa, ellei peliin olisi viime hetkellä puuttunut eräs pelastuskoira.
 
Kuvan henkilö ei liity tapaukseen
 
 Luku yksi: Pelastuskoiran väliintulo
Tämä uskomaton koira kiskoi minut yhdennellätoista hetkellä syvyyden kuilun partaalta juuri kun jokin vastustamaton ilkeä voima oli kiskaisemaisillaan minut mukaansa. Tuo pelottava energia olikin jo ehtynyt imaista upouudet alennusmyynnistä ostetut kenkäni.

 Pelastava superkoira Aina val Miina on valioluokan pelastuskoira

Pelastava ystäväni vei minut mukanaan metsään tutulle lenkkipolulle. Se aavisti, että olin todellakin piristävän lenkin tarpeessa. Vietin aattoillan tämän ihmisen parhaan ystävän seurassa. Joulun haamut eivät saaneetkaan minua saaliikseen, sillä koiran iloinen hännänheilutus karkoitti lähestyvän jouludepression lopullisesti.

Pelastava ystäväni aavisti, että olin piristävän lenkin tarpeessa.

Luku kaksi: koiran yllättävä löytö
Olimme lähestymässä vuolaan puron yli kulkevaa siltaa, kun huomasin koiran kadonneen jonnekin. Hapuilin sitä katseellani illan hämärässä. Lopulta se vihdoin ilmestyi taakseni tuijottaen minua suurilla kiiluvilla silmillään. Valokeila sai sen näyttämään aavemaiselta. Koiran käytös herätti muutamia kysymyksiä. Miksi se jäi tuijottamaan? Mitähän sen mielessä oikein liikkui? Oliko tässä koira haudattuna? Se selviäisi hetken kuluttua.

Läksin talsimaan rauhallisesti eteenpäin. Silloin koirakin rohkaistui ja muina miehinä tallusteli luokseni. Se pysähtyi viereeni hieman arkaillen. Sen suussa oli jokin kookas möhkäle. Sain kiskottua sen pois koiran leukaperistä ilman kummempaa vastarintaa. Se osoittautui vaaksan pituiseksi selkärangan kappaleeksi. Ehkä se oli kuulunut jollekin eläimelle. Mahdollisesti se oli osa hiljattain katkennutta kirkollista selkärankaa, josta oli puhetta Adventtisunnuntain Epistolassa. Se saattoi myös olla puuttuva rengas ihmisen ja piispan väliltä.

Luku kolme: Argeologisia tutkimuksia
Päätimme silkasta uteliaisuudesta käväistä koiran kanssa tutkimusmatkalla ikivanhassa kalmistossa. Monet kylän koirat tekevät sinne retkiään vaikka portilla olevassa kyltissä selvästi lukee koirilta pääsy kielletty. 
Kalmiston äärimmäisessä kolkassa sijaitsee muinaisten pappien sammaleen peittämiä hautoja. Niitä lienee ainakin leegio. Mitään johtolankaa, joka olisi viitannut kadonneeseen kirkolliseen selkärankaan, ei kuitenkaan löytynyt. Edes tarkkavainuinen seuralaiseni ei havainnut mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Kylän koiratkaan eivät olleet viimeaikoina paikkoja kaivelleet.
 
 
Yllättäen hyinen viima alkoi puhaltaa läpi kolkon paikan. Sankka sumuverho työntyi jostain tienoon ylle. Kelmeä kuu vetäytyi usvan taakse. Painostava tunnelma alkoi ahdistaa lohduttomassa paikassa kävijöitä. Tuntui, että maakin alkoi korventaa jalkojen alla.
Hetken jo harkitsin ottavani taskusta ystäväni pastori Nestori Paulasen lahjoittamat puolisakraaliset silmälasit. Niillä saattoi nähdä ihmissilmälle näkymättömään maailmaan eli tuonpuoleiseen. Oman mielenrauhani takia päätin kuitenkin olla kajoamatta noihin kakkuloihin, koska niihin saattoi liittyä kirous.
- Nykyään ei enää voi joutua kirkonkiroukseen, muistelen kirkkoherran maininneen. Tämän jälkeen kirkkoherra veti syvään henkeä ja huokaisi: voi nimittäin joutua johonkin paljon pahempaan.
Katsoimme parhaaksi vetäytyä pois kalmiston perimmäisestä kolkasta huonon sään aikana. Astuttuamme ulos portista sää äkkiä selkeytyi. Usva väistyi yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin.
 
Luku viisi: Tutkimukset jatkuvat
Seuraavaksi voisi tutkimuskohteenamme olla kirkolliset viranhaltijat. Pitäisi selvittää olisiko kirkossa mahdollisesti joku, joka olisi itseään vaaksan verran lyhyempi. Varmalta taholta tullut huhu tiesi kertoa, että ainakin pari piispaa voisi tulla kysymykseen. Lisäsimme heidät epäiltyjen listaan.
 
Luku kuusi: kadonneen kirkollisen selkärangan metsästys
Tehtävä osoittautui paljon vaikeammaksi kuin luulimmekaan. Palasimme koiran kanssa metsäpurolle etsimään lisää todistusaineistoa. Puro vaikutti sen verran vuolaalta, että arvelimme virtauksen kuljettaneen etsimämme todistusaineiston mahdollisesti hyvinkin kauas. Etenimme vaikeakulkuisessa maastossa puroa tarkasti silmällä pitäen. Vihdoin Peräkylän kohdalla virtaava puro leveni ja muuttui hyvin kivikkoiseksi.
Kiviin oli kerääntynyt kaikenlaista roinaa. Muun muassa kirkollisia käytöstä poistettuja pyhiä esineitä eli pyhäinjäännöksiä.
Roinan keskellä oli selvästi havaittavissa röykkiöittäin ranganpätkiä. Ilmeisesti ulkoilijat  olivat viskelleet koiriensa löytämiä luita tuohon samaiseen puroon ja virta oli kuljettanut ne Peräkylän kohdalla levenevän virran karikkoihin. Etsintämme karahti kiviin. Sitten juolahti mieleen, että selkärangattomat virkamiehet ovat voineet korvata puuttuvan ranganpätkänsä proteesilla. Mutta sittenhän salaisuuden saisi helposti selville metallinpaljastimella. Sikäli mikäli korvattu osa olisi metallia. Muussa tapauksessa tehtävä kariutuisi omaan mahdottomuuteensa. Sitäpaitsi noita puuttuvia osasia saattaa olla niin laajassa mittakaavassa, että tutkimus kestäisi maailman tappiin saakka.
 
Kiviin oli kerääntynyt kaikenlaista roinaa, muun muassa kirkollisia käytöstä postettuja pyhiä esineitä eli pyhäinjäännöksiä.
 
Mikäli tehtävä olisi ylipäätänsä mahdollista suorittaa, se olisi kait tehty jo monta sataa vuotta sitten. Toisin sanoen mitään ei liene tehtävissä. Kirkollinen elämä ja traditio tulevat jatkumaan niin kuin ne ovat aina olleetkin. Ikivanhat seremoniat, totutut kaavat, liiketoiminta ihmissieluista, pukunäytelmät ja erityisesti pyhien esineiden kunnioittaminen tulisi jatkumaan iankaiken.